Stand by me

Acontece com todo mundo, pelomenos por uma vez na vida. Não tem como dizer não quando acontece. Você tem que só fechar os olhos e seguir o sentimento ele vai te mostrar o que fazer. As vezes a trilha não é a mais facíl mas quando chegar no fim, vale a pena. As vezes tem que ir pra longe pra comecar valorizar as coisas o que você já teve.

Reilu vuosi sitten otin tähän astisen pienen elämäni isoimmain päätöksen. Päätin jättää kaiken rakkaan ja tärkeän taakse ja tehä jotain muuta, mistä olen aina unelmoinut. Tiesin että se tulisi sattumaan, jouduin jättämään koko elämäni, voimistelun ja joukkueen. Vaihdoin Suomen Brasiliaan, tuohon kuumaan samban ja jalkapallon maahan. Piruetin treenivaatteet vaihtui Rip Curlin ja Roxyn bikineihin ja voikkamatto surffilautaan.

Väittäisin että päätös oli minulle vielä vaikeampi ja raskaampi tehdä, koska kuten meidän rakas aktiivinen ja kilpaileva Aion-perheemme oli jo viime vuonna hätää kärsimässä voimistelijapulan takia, niin minun lähtöni nyt viimeistään sinetöisi minulle kaikista tärkeimpien ihmisten kohtalon. Kaikesta huolimatta päätin seurata sitä itsepäistä kikkurapäätä, joka minusta on kehittynyt. Tiedän että toiset ihmiset eivät tätä ymmärrä, itsekin epäilin pitkään josko erehdyin pahasti tullessani tänne ja jättäessäni joukkueen ja lajin, joiden puolesta olen taistellut viimeiset kymmenen vuotta ja joiden puolesta me kaikki ollaan vuodatettu kyyneleitä, hikeä ja joskus jopa vertakin. Se oli hemmetin vaikeeta.

Tulin kuitenkin tänne, kaikesta huolimatta. Sain sen mahdollisuuden ja kun minulta kysyttiin viimeisenä kysymyksenä haastattelussa, josko olen valmis jättämään kaiken taakseni ja lähtemään, en epäröinyt hetkeäkään vain vastasin kyllä.

Nyt 322 päivää myöhemmin istun sängylläni, huoneessani, Brasiliassani ja mietin tätä vuotta. Voin kertoa ilman pientäkään epäilystä, että reilu vuosi sitten tein yhden elämäni parhaista päätöksistä. Tämä vuosi oli juuri sitä mitä tarvitsin. Olen aina rakastanut voimistelua ja Aionia, mutta en koskaan ole älynnyt kuinka paljon, ennen kuin tulin tänne. 322 päivästä voimistelu on ollut mielessäni 321 päivässä, ainut päivä jolloin ei ollut oli se päivä kun saavuin ensimmäiseen perheeseeni ja aloin miettiä "että mites hitossa mie meinaan täällä selvitä kun en ymmärrä yhtään halvatun sanaa." Olen luonut tänne aivan uuden ja oman elämäni, perheen ja tehnyt Brasiliasta kotini.

Tänään puuttuu tasan 42 päivää siitä hetkestä, että pakkaan kamani ja aloitan matkani kohti Suomea. Suoraan sanottuna olen aivan hukassa. En tiedä miten sanoa hyvästi. Täällä on niin paljon asioita ja ihmisiä (muitakin kun niitä surffareita, vaikka kieltämättä niitä tulee ikävä) jotka on yhdessä vuodessa muuttunu korvaamattomiksi ja joita ilman elämän ajatteleminenkin sattuu. Mietin, että miten hemmetissä tein tän vuosi sitten siellä Suomessa.

Kirjotan silti tätä hymy huulillani. Tiedän, että kohta näen miun tytöt, saan kiertää Kimpisen pururataa hampaat irvessä ja kiroilla, kun Eeva laulla Coco Jamboa vieressä tauotta, pääsen jatkamaan Nooran kanssa meidän tosi kehittyneitä riitojamme, saan kuunnella Abzin loputtomia pätemisiä ties mistä ja kaahailemaan Anun autolla kutostiellä. Ehkä asiat ei tule olemaan samalla tavalla kun ne sinne jätin, mutta eihän elämä koskaan pysy paikaillaan. Olen oppinu ihan hurjan paljon yhdessä vuodessa, oppinut arvostamaan asioita ja ymmärtämään mitkä on niitä asioita joita ilman en voi kuvitella elämääni. Voitte olla varmoja, että voimistelu ja Aion on yksiä niistä!

Beijos,
maijujuniori

ps. Ihan kohta nähdään!

pps. en mie nyt ihan Aionitta vuottani elänyt, vaan sain Abzin ja Nagen tänne vieraikseni:)

Mitä mie odotan

"Perjantai 1.8.2008 klo 9.00-16.30 uuden valmentajan Kikan ekat treenit
Aluksi tehtiin alkulämppä, jonka jälkeen hyppelyitä ja hyppyjä. Katsottiin vähän eri juttuja, kun Kikka halusi nähdä, mitä osataan.Tehtiin piruettisarjoja ja lisää hyppyjä. Sen jälkeen nilkkoja ja päkiäharjoituksia ja tehokas liikkuvuus. Vielä tehtiin lattiabalettia ja tasapainoja, ja päivän päätteeksi vielä pitkä liikkuvuus.
Oli tehokas päivä ja paikat (POHKEET) tuli tosi kipeeks!
Omat heikkoudet ja parannettavaa:  sivuliikkuvuus, piruetit (pään käyttö), voimaa reisiin!"

Löysin vanhat treenipäiväkirjat laatikoiden pohjalta, yllä ote eräästä elokuisesta päivästä. Naureskelin monta tuntia vanhoille merkinnöille, aikoinaan vielä kirjoitin tosi ahkerasti treenit ylös, ja lopussa oli aina pitkä lista "omista heikkouksista ja parannettavista ominaisuuksista". Lista sitten vaan kasvoi melkein joka päivä, ja sieltä löytyi mitä ihmeellisimpiä nimityksiä eri liikkeille. "Lihakset selkään paremmiksi", "pystyheittovaaka ylemmäs" ja parhain löytö oli ehkä vuodelta 2006: "jalkojen notkistusta lisää".

Kikan aina niin ihanat kuntotreenit (v.2009)

Vanhoja muistoja on ihana kaivaa välillä esiin, vaikka elän liiankin usein huomisessa. Maanantaiaamuna kävellessäni loskassa bussipysäkille mietin jo, saisinko pummittua Annilta kyydin tiistaina kouluun. Heti perään muistan, että Anni on tietysti tyypillinen fiksu abi (toisin kuin minä), joka on valinnut kurssinsa järjevästi lukiotaipaleensa aikana siten, että abivuoden viimeisessä jaksossa ennen lukulomaa ei koulussa tarvitse käydä kuin muutaman hassun kertauskurssin verran. Harmaana tiistaiaamuna matematiikan differentiaali- ja integraalilaskennan jatkokurssilla (jo pelkkä kurssin nimi saa melkein aikaan oksennusrefleksin) tuskailen huomista hirveää keskiviikkoa, jolloin pitää kärsiä enkun abikurssilla viistoista vaille neljään. Keskiviikkona ja torstaina odotan jo aivan liikaa perjantaita, joka on vain päivä muiden joukossa. Viikonlopun koittaessa toivon, että lauantai olisi jo ohi ja sunnuntai tulisi, jotta pääsisi taas märehtimään seuraavaa koulumaanantaita. Ihanaa.

Tämänhetkisestä olemattomasta koulumotivaatiostani huolimatta odotan oikeasti myös paljon muuta. Jokaikistä treeniä ja valmennuskertaa. Jokaikistä esiintymistä, tai sitä hetkeä, kun löytää juutuubista uuden (tai vanhankin) JV-videon, joka on joskus vahingossa jäänyt tarkan etsivän katseen alta huomaamatta. Kaikkea, mikä liittyy voimisteluun. Ja se tunne, kun saa Piruetilta pehmeän paketin postissa!
        Aina, jos saa edes yhden hyvän syyn mennä treenisalille etukäteen, ei sitä takuulla jätä käyttämättä. Ihan vaan hengailemaankin, koska kaikkialla muualla on tylsää, tai tylsempää. Saan läksytkin tehtyä paremmin Kesämäenrinteen ihanassa liikuntasalissa kuin hikisessä, liian opiskeluintoisessa kirjastossa tai kotona, missä on muita turhia houkutteita, kuten tietokone. Eikä mikään myöskään ole niin parasta, kuin selvittää poissaolon syitä opettajille: "voimistelujuttuja". Näin kirjoittaessani en koskaan edes valehtele.

Tämän syksyn pisin odotus päättyi 19.11 Voimistelun Gaalanäytökseen. Oopperatalolla järjestetty näytös oli unohtumaton kokemus meille voimistelijoille, toivottavasti myös katsojillekin. Päivä oli pitkä, mutta antoisa. Herätettiin muurahaiset jälleen eloon, ja huolimatta yhdestä tulehtuneesta akillesjänteestä tai yhdestä puuttuvasta voimistelijasta (haleja Maijulle Brasiliaan!), päästiin itse kuitenkin sisälle siihen uskomattomaan tunnelmaan, minkä tämä ohjelma on saanut meille aikaan.

Meistä viisi Aionia oli myös pari viikkoa sitten esiintymässä Neitosina Imatran kaupungin itsenäisyyspäivän juhlassa Toonika-kuoron ihanan laulun siivittäminä. (Vaikka monesti haikeina ollaan puhuttu kuoron kanssa, että "tämä oli kai meidän viimeinen yhteinen keikka", niin oon ihan varma, että pian taas nähdään!)

missäpä meiän tikkaat ei ois matkustaneet...

Yksi ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa... (bongaa siis viisi ilmettä)

Käytiin myös tekemässä pieni silmiä avartava matka itärajan toiselle puolelle Svetogorskiin viikko sitten lauantaina. Hurjaa, miten maisemat muuttui muutamassa kilometrissä, kun päästiin pois pitkistä tullijonotuksista. Tuntui, että oltais matkustettu tuhansia kilometrejä, vaikka oikeesti oltiinkin matkustettu ihan melkeen kivenheiton verran omasta kotikaupungistamme. Svetogorskiin matkattiin esiintymään Vuoksi-Gaalaan jälleen samalla viiden tytön porukalla, ja mukana oli myös Imatran Voimistelijoiden Antlie-joukkue.Tullissa aikaa menikin odotettua enemmän, ja tehtiin sitten maailman nopein lämppä ulkovaatteet päällä aluksi ensin puoliksi ulkona pakkasessa ja viimeiset venyttelyt vielä bussissa sen ollessa matkalla näytöspaikalle. Saavuttiinkin juuri 5 minuuttia ennen gaalan alkua perille, ja ei muuta kuin rikkinäiset sukkahousut jalkaan, kisapuku päälle ja sipaus huulikiiltoa (tietysti), ja menoks! Gaalassa oli onneksi paljon puheita aluksi, joten kerettiin vielä lämpätä lisää, vaikka luultiinkin aluksi, että myöhästyttiin (oltiin melkein ensimmäisiä esiintyjiä). Lavalle ei keretty luonnollisestikaan lainkaan harjoittelemaan. Arvio tilasta oli alunperinkin jo pieni, mutta astellessamme estradille tajuttiin vasta kunnolla jokainen mielessämme, että nyt on tytöt hypättävä kovaa ja ylös, kun tilaa ei eteenpäin ole missään suunnissa :D Tilanpuutteesta ja kuvio-ongelmista huolimatta voimisteltiin viime kevään kisaohjelman Nestorin ja norpan tarina alusta loppuun asti ylpeinä hymyillen ja kiitettiin suuret aplodit antanutta yleisöä :). Tikapuut jäivät suosiolla nurkkaan (vaikka alunperin olikin tarkoitus esittää myös murkkuohjelma), sillä ei kestänyt kauaa tajuta, että vaihtoehtona oli joko viisi tyttöä lavalla tai kolmet tikapuut, mutta ei molempia yhtä aikaa.

pikalämppää à la noora

Treenisalilla ollaan nyt tehty keskenämme esitysohjelmaa, joka esitettiin tämänpäiväisessä LNV:n joulunäytöksessä. Vanhaan kunnon Aion-tyyliin otettiin suunnilleen ensimmäinen levy, mikä mukana kerran sattui eräissä treeneissä olemaan, ja sieltä yksi hyvältä kuullostava kappale: tähän tehdään! Kaks minuuttia ja nelkyt sekuntia saatiin liikkeitä musiikkiin sovitettua, hyvinkin lyhyessä ajassa. Miulle jäi vähän kysymysmerkiksi, miten se tänään näytöksessä sujui.. Nostot ei ainakaan romahtanut? :D Kukaan ei tainnut sitä videoida, ja omaan tekemiseen keskittyminen oli melko kova, ja siksi välillä tuntui, että muita tyttöjä ei ympärillä ees ois ollutkaan. Vaikka olihan heitä.

+ Ida

Tehokasta valmennusta: Jenna komentaa, Noora vaan poseeraa...

Huomisen jatkuva odottaminen päättyykin sitten aikalailla jouluun, toistaiseksi. Kevät on tammikuun alusta lähtien osittain suuri musta aukko, ainakin miulle. Kirjoitukset, ja mitä sen jälkeen? Pääsykokeet? Rahaakin ois tietysti kiva saada, mutta on turha toivo ehtiä tehdä töitä keväällä, jos haluaa saada opiskelupaikan. Mutta mistä? Jos vaan olis vaihtoehto elää pelkästään jumppamaailmassa ilman huolen häivää, niin kilauttaisin kaverille ja käyttäisin kaikki muutkin oljenkorret, että se toive toteutuis. Vaikka jalkaa nostelemalla varmasti vois saada tietynlaisessa bisneksessä rahaa, ei se kuitenkaan ole ihan sitä mitä haen... Joten ehkä pitää keksiä itelleen,vastentahtoisesti, jonkinlainen tulevaisuus eli suunnitelma B. Suurin haave kuitenkin ois, että Piruetin kuteet päällä sais siinäkin tulevaisuudessa liikkua, ja kassista löytyis päivittäin myös hyppynaru, jumppatossut ja juomapullo.

Jos nyt kuitenkin etsimällä etsin, löydän muutamia odottamisen arvoisia päivämääriä myös kevään 2012 puolelta. Ainakin jokaikiset kisat! Niihinkin, joihin ei omien joukkueiden valmentajina olla lähdössä, lähdetään muuten kannustamaan! Ja etenkin Saksassa järjestettäviin MM-kisoihin toukokuun lopussa lähden vaikka yksin, jos muista Aioneista ei saa seuraa... mitä kyllä epäilen :).

Kunhan löydän uusia asioita, mitä odotan, lupaan tulla jakamaan niitä myös tänne. Sitä odotellessa!

Ens keväänä valitsen äidinkielen esseekokeessa valmiin otsikon...

(koska sen keksiminen on AINA ongelmallista!)

Suurimmalla osalla joukkueista on tähän aikaan vuodesta "se fiilis"-päällä. Se fiilis, kun tietää että syksyn kisat alkaa kohta olla jo ovella, ei siis enää kahden tai kolmen kuukauden päässä. Se fiilis, kun ohjelma näyttää jo ohjelmalta, eikä epämääräiseltä ähellykseltä, jossa liikket,laskut ja kuviot on vielä aivan jossain muualla kuin muistissa. Se fiilis, kun valmentajan epäuskoinen ilme salin reunalla alkaa olla jo suurimmaksi osaksi myönteinen ohjelman aikana. :) Se fiilis, kun ohjelmakunto alkaa olla jo siinä vaiheessa, että viimeisenkin hyppysarjan kymmenen kokonaisen jälkeen vielä jaksaa puristaa hymyillen. Se on se fiilis, kun haluaa jo päästä näyttämään tuomareille ja yleisölle, mitä uutta on saatu aikaan!

Aion-blogi on ollut sen perustamisesta lähtien aina miun etusivuna, kun avaan internetin. Kesällä poistin sen siitä. Nyt oon katellut kohta viis kuukautta typerä Hotmailin alotussivua, kunnes päätin, että ois ehkä aika tulla tarkistamaan, onko tää blogi edes hengissä. Tulin siihen tulokseen, että ei, mutta koska tätä ei kukaan näköjään ole poistanutkaan (kellään muulla ei ole varmaan viimeisen kahden vuoden aikan edes ollut tunnuksia muistissa ku miulla.........) niin aattelin nyt elvyttää tätä vähän. Oikeastaan kaikki lähti siitä, kun eksyin miun koneen kuvakansioihin ja meiän joukkueen viime syksyn leiri- ja kisakuviin. Näihin aikoihin viime lokakuussa työstettiin Svoli Show-ohjelmaa. Kyyneleet tuli silmiin (itkusta, ja ehkä vähän naurustakin) kun katoin ohjelmaleireiltä kuvattuja videoita. Kyllä ne tikapuut kolisi, ja kaatuili ja löysin jopa videon, jossa senni saa korkeimmat tikapuut suoraan niskaansa (ONNEKSI ei käynyt pahemmin!) mutta nyt sitä aikaa muistelee lämmöllä, eivätkä tähän päde mitkään aika kultaa muistot -kliseet! Tasan tarkkaan muistan jokaisen mustelman, kaikki ne kipeät paikat ja jokaikisen itkupotkutreenin keskellä koeviikkoa, mutta se ei tarkoita, ettei niitäkään jollain tavalla kaipaisi.

Päässä on nyt viimeisimmän vuoden aikana liikkunut niin paljon asioita, joista sais kirjotettua sen verran monta kirjaa, että Annireetankin kirjahylly kävis kateelliseks. Jo viime syksynä 2010 tiedettiin, että tämä kausi tulisi olemaan meidän viimeinen. Idan selän mentyä niin pahaan kuntoon kutakuinkin tasan vuosi sitten, ei meitä ollut loppujen lopuksi kisaamassa niin tanssillisen- kuin joukkuevoimistelunkaan puolella koko viime kaudella kuin kuusi tyttöä. Tiedossa oli myös, että Maiju lähtisi seuraavaksi vuodeksi Brasiliaan vaihtoon, joten jatkaminen viiden tytön voimin seuraavana vuonna kuulosti entistäkin mahdottomammalta. Muistan, kun suunniteltiin viime joulun alla kevätkautta, katottiin jo alustavia kisapäiviä ja mietittiin vielä jatkoa. "Ja kevätkauden viimeiset treenit on sitten 31.5.2011". Normaalisti tästä on aina jatkunut kesätreenaus, vaan tänä kesänä ei jatkunut. Tuo toukokuun viimeinen päivä oli miulla, kuten aina, kännykän kalenterissa pitkään ylhäällä, niinkuin kaikki muutkin tärkeät kisa/treeni/leiripäivät, mutta jossain vaiheessa kevättä se oli pakko poistaa. Ajattelin vaan että eletään ja voimistellaan viikko kerrallaan. Vaikka jossain takaraivossa hiljaa mielessä laskin tietämättä ja haluamattakin ensin kuukausia ja pian viikkoja tuohon päivään, yritin useasti (ja oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni) elää hetkessä. Monesti onnistuinkin.
   Kuitenkin tuo toukokuun viimeinenkin päivä sitten tuli. Puristettiin upea vuosi kuuden voimistelijan voimin, ja vaikka se ajoittain rankkaa olikin, myös senkin takia, että koko ajan mielessä oli tieto, että tätä ei enää kauaa jatkuisi, niin toisaalta se myös sai yrittämään entistä kovemmin. Jos täällä meidän alueella vaan kasvais voimistelijoita kuin puussa, niin asia olisi ollut ja olisi ehkä edelleenkin toinen. Mutta kukapa voimistelija tänne eksyisi? (Tämä on muuten yksi aihe mistä kirjoitan sen kirjan, sitten joskus.)

Oikeastaan en puhunut totta, ei me mitään kuuden tytön voimin tehty vaan vierellä oli rautaistakin rautaisempi porukka. Ykkösenä tietysti valmentaja Kikka, jonka ansiosta päästiin tähän asti ja näihin saavutuksiin. Jokainen valutettu hikipisara harkkasalilla oli siis Kikan syytä (ansiota) ja jokainen ylimääräinen treenitunti, joka käytettiin koeviikolla voimisteluun, (ja mikä näkyy ehkä matematiikan keskiarvossa...) , oli Kikan ansiota (syytä) :):):). Ja jos joku asia oli varmaa, niin aina kun hopeanharmaa Audi kaartoi Kesolan koulun pihaan, astui sieltä ulos nainen, jolla oli sata uutta ideaa, asiaa ja hommaa mielessä, menossa ja tiedossa, pursuten intoa ja ideoita koskien sitten voimistelua, hevosia tai vaikka politiikkaa, mutta joka kuitenkin aina antoi ja teki sata ja yksi prosenttisesti kaikkensa meidän eteen <3.

Ihana ja sydämellinen baletinopettajamme Marina jaksoi tiukan opetuksensa lomassa aina kuunnella ja huoltaa meitä. Mitä oltaiskaan tehty ilman Marinan vinkkejä kaikenmaailman tautien, flunssien tai lihassärkyjen hoitoon. Lisäksi iso kiitos viime kaudesta kuuluu myös Mantalle ja Johannalle, jotka loivat meille kaksi täysin erilaista upeaa ohjelmaa. Isona tukena takanamme on ollut myös oma seura sekä vanhemmat, jotka kuuliaisesti ovat käyneet katsoneet isommalla tai pienemmällä joukolla niin meidän kisoja kuin pienimpiäkin kissanristiäisiä, joissa ollaan esiinnytty. Se on varmaa, että eturivistä löytyi aina muutama äiti tai isä katsomassa, vaikka muita katsojia ei juuri olisi ollutkaan. Ja kisat tais usein olla vanhemmille melkein se isompi juttu kuin meille, "muutamankin" kerran kävi niin, että me lähdettiin  Tampereelta kisojen jälkeen bussilla kohti Lappeenrantaa, ja äidit jäi shoppailemaan vielä loppuviikonlopuksi...

Kuten Jenna kerran viisaasti totesi, opiskella voi vaikka läpi elämän, ja töitä tehdä senkin eestä, mutta nyt on se aika kun on vielä mahdollisuus voimisteluun. (Vaikka oon aina vannonut, että spagaatissa istutaan vielä mummona!). Toukokuun loppuessa, ja kesäkuun vaihtuessa, vietettiin ensin Nooran ja Sennin ylioppilasjuhlia, kunnes kaikki kirjaimellisesti paettiin kesälaitumille=töihin. Kesällä me taidettiin pyörähtää muutamissa esiintymisissä ja hyvästeltiin Maiju kohti Brasiliaa.
   Koulun ja arjen jälleen kuitenkin alettua koottiin vanha Aion-porukka yhteen, ja päätettiin että jatketaan silti treenausta, vaikka kisamatot eivät enää tänä vuonna olekaan tavoitteena. Muutaman kerran pumpissa ja muilla ryhmäliikuntatunneilla käytyäni (vaikka tosiaan menin sitten fiksuna tyttönä ostamaan kalliin puolen vuoden kortin kuntosalille, joten siellä on edelleen käytävä...) totesin, että hikoilu "turhaan" on melko tylsää. Tottakai kuntoa haluaa pitää yllä ja oli liikunta mitä tahansa, niin yleensä aina siitä tulee hyvä fiilis. Mutta toisaalta, miksi nostella painoja kahdenkymmenen muun mamman kanssa salilla, ja apinoida edessä huutavaa ohjaajaa (joka rääkyy 60min putkeen "kamoon,kamoon,kamoon!") ilman sen suurempaa tavoitetta? En ees koskaan oo halunnut valtavia käsilihaksia. Mielummin kävisin tunneilla, joissa tehdään vauhtiheittoja tai sivuaaltoja, joissa treenataan kaurishyppyjä tai istutaan sivuspagaatissa. Todettiin tyttöjen kanssa, että näitä asioita me halutaan tehdä ja niitä me osataan. Ja sen fyysisen treenin osuuden hoidan mielummin tuttujen ihmisten kanssa kuntopiiriä tehden tai yhdessä lenkkipolulla.


Suuri ilonpilkahdus tässä syksyssä on tuleva Voimistelun Gaalanäytös Helsingin Oopperatalolla marraskuussa, johon meidät on pyydetty esiintymään Mauriaisten melankoliaa-ohjelmalla. http://www.voimistelu.fi/liitto/tapahtumat/voimistelun-gaalanaytos/  Ohjelmaa muistellessa jälleen mieliin ja treenaillessa viikot ovat kuluneet yksi toisensa jälkeen. Ja ollaanhan me tehty muutakin. Esiintymisiä on ollut niin raveissa, erilaisissa yksityistilaisuuksissa kuin eläkeläisten juhlatapahtumisissa. Myös perinteeksi muodostunut Kaamospuhallus on edessä marraskuun puolella, minne mennään jälleen markkinoimaan joukkuevoimistelua. Ollaan myös saatu vihdoin ja viimein aluille esitysohjelma mm. seuran joulunäytöstä varten :).

Elämä vaan lähti kuitenkin senkin toukokuun viimeisen päivän jälkeen rullaamaan eteenpäin. Eikä sitä auttanut oikein muuta kuin aluksi laahustaa perässä ja pikkuhiljaa löytää korvaavia asioita tilalle. Valmentajina meistä suurin osa osallistuu viimeistään keväällä kisoihin, kun omat tytöt astelee matolle. Ja voi olla varma, että myös katsomon puolelle tullaan niin moniin kisoihin kuin mahdollista. Päivittäinen youtube-voimisteluohjelmien katselusessio, siinä puolesta tunnista kolmeen tuntiin, ei ole mihinkään hävinnyt vaan lähinnä lisääntynyt, Piruetin nettikaupassa tulee vierailtua useammin kuin nettipankissa (mikä on huono juttu, kun tilauksia tulee siis tehtyä useammin kuin itsellä tietoa siitä, onko tilillä enää katetta) ja lähes koko kuusituntisen terveystiedon YO-kokeen ajan käytin (kirjoittamisen lisäksi) nilkkajumppaan.

Ja vaikka joukkuevoimistelua ei näy telkkarissa kuin about kerran vuodessa (se Ylen lyhyeksi karsittu pieni kooste keväisin SM-kisoista...), niin meillä kuten monella muullakin jumpparilla se näkyy elämässä päivittäin,ainakin jossakin muodossa! Joku kaunis päivä tässä maassa on voimistelulle oma televisiokanava (jääkiekolle, jalkapallolle ja ylipäätänsä kaikille "palloille" kanavia nyt löytyy tietysti varmaan tuhat, ja eihän Suomen Voimisteluliitto muuten ole kuin suomen toiseksi suurin lajiliitto...) ja itse olen myös ensimmäisenä kehittämässä pleikkaripeliä, jossa ohjaimella ohjataan joukkueiden ohjelmia samannäköisiksi ja tarpeeksi monta kertaa kun painaa X-näppäintä putkeen niin harppa nousee korkeemmalle. Sillon tää laji sais tarpeeksi mainosta :). Mut siihen asti, nautitaan siitä mitä meillä on!

Toiveiden, tarpeen ja innostuksen mukaan päivitellään blogia kyllä, tosin tän tekstin kirjottamisen aikana valuneet kyyneleet ei varmaan vähään aikaan kuivu miun näppäimistöstä, joten seuraavaa postausta voi ehkä joutua odottelemaan.

rakkaudella ET

ps. Annireetta sori kieliopilliset virheet, otan mielelläni niistä vastaan palautetta, korjaan: kärsin tyynesti.

Loppuun vielä pikakelauksella muutamia fiiliksiä kaudelta 2010-2011.

Aluksi tikkaat hieman hämmensivät, ja ehkä pientä epätoivoakin oli havaittavissa ilmassa

mitä me näillä oikein tehdään?!

pikkuhiljaa kuitenkin tajuttiin, että tää on mahtavaa ja hymyäkin irtos

kun vaan osas suhtautua oikeella asenteella

ja hyvä siitä tulikin, ellei jopa tosi hyvä!

on kuitenkin normaalia, että aina ei suju, ja olo on sen mukainen

ja tekeminen sen näköistä...

kaikkeen täytyy osata suhtautua kuitenkin huumorilla

ja muistaa nauraa

ja kun ennen kisoja jännittää

on se osattava purkaa myös eri ilmein

sillä vakavastihan tämä pitää ottaa, mutta liian vakavaa se ei saa olla!

Emmekä hukkuneet Saimaaseen vaan jäämme kaipaamaan sitä suuresti, mutta vaikka Nestori loppujen lopuksi jäikin yksin, me ei päästä toisistamme eroon!

<3

Lopuksi vielä jotain, mikä kuvastaa meitä. Huomaa Nooran kädessä huulikiilto, ja Anun ja Annireetan epäuskoiset ilmeet. Enempää selittelyä ei tarvita.